|
Muokattu 06.03.2014
|
Keskiajalla sinettejä käytettiin omakätisen nimikirjoituksen sijasta ja todistettiin siten asiakirja oikeaksi, sillä kirjoitustaito oli tuolloin vielä kovin harvinaista. Aluksi sinetit olivat melko suurikokoisia ja ne ripustettiin pergamentille kirjoitetun asiakirjan alalaitaan roikkumaan nahkakannikkeesta tai nauhasta. Paperin yleistyttyä sinetitkin pienenivät. Paperi ei kestänyt painavia sinettejä.
Keskiaikainen kirje tai asiakirja ei siis päättynyt allekirjoitukseen, vaan sinettiin tai sinetteihin, ja syynä tähän oli juuri kirjoitustaidon harvinaisuus. Sinettejä käyttivät yksityiset henkilöt ja erilaiset laitokset, esimerkiksi kaupungit, killat ja luostarit. Sinetin haltijan tunnistaminen tapahtui sinetissä olevan kuvan ja sitä ympäröivän kirjoituksen avulla.
Sinetin kaivertajia olivat kultasepät tai varsinaiset sinettikaivertajat. Sinettileimasimet valmistettiin yleensä messingistä, pronssista tai hopeasta. Työn jälki oli usein mestarillista, vaikka kaiverrus oli tehtävä peilikuvana ja sinetit olivat pieniä. Suomalaisia koskevia leimasimia on säilynyt vain kaksi, Ahvenanmaan Pyhän Knuutin killan leimasin ja Naantalin luostarin sisarkonventin kuparinen leimasin 1440-luvulta.
Pergamenttiin tarkoitettu sinetti painettiin yleensä mehiläisvahasta valmistettuun kupuun, jonka läpi kulki kiinnikkeet. Mahdolliset väärennökset voitiin estää kuvun kääntöpuolelle painetulla ns. vastasinetillä. Näin sinetin kiinnikkeiden irroittaminen kupua rikkomatta oli mahdotonta.
Paperiasiakirja sinetöitiin levittämällä vahaa asiakirjan alareunaan, ja kiinnittämällä sen päälle paperiliuska ja painamalla lopuksi sinetti tähän.
Sinetin muoto oli yleesä pyöreä, lukuunottamatta varhaisempia suippopäisen soikion muotoisia hengellisiä sinettejä. Sinetissä oli keskuskuvio, jota yleensä ympäröi omistajaa ilmaiseva teksti kehyksessä.
Suomesta tunnetaan keskiajalta (vuoteen 1530) n. 370 sinettiä. Niistä on n. 60 viranomaisten tai laitosten ja loput yksityishenkilöiden.
Viranomaissinettejä oli Suomen herttuoilla, kirkolla (piispat ja tuomiokapituli), kaikilla 5 maakunnalla (Varsinais-Suomi, Ahvenanmaa, Uusimaa, Häme ja Satakunta) sekä kaikilla 6 kaupungilla (Turku, Ulvila, Viipuri, Naantali, Rauma ja Porvoo ).
Yksityssinetit, joita oli hengellisellä säädyllä ja maallisen rälssillä ja porvaristolla, olivat vaatimattomampia. Keskiajan loppua kohti tosin näissäkin pyrittiin kuvaamaan myös vaakunoista tuttuja kypärää ja kypäräkoristeita vaakunan lisäksi, alkuaikojen pelkän kuvioidun kilven sijasta.
Näillä sivuilla olevat sinetit on valtionarkistonhoitaja Reinhold Hausen julkaissut vuonna 1900 teoksessa "Finlands medeltidssigilll". Se kuuluu olennaisena osana Hausenin keskiaikaisten lähteiden sarjaan. Ilman sinettien julkaisua, keskiaikaiset asiakirjat olisivat jääneet torsoiksi ja vähentäneet Suomen keskiaikaisten lähteiden arvoa.
Suurin osa originaalimateriaalista on ulkomaisista arkistoista ja kirjastoista, pääosa Ruotsin valtionarkistosta. Tästä johtuen ne sinetit piti jäljentää ulkomailla ja Hausen olikin suuresti riippuvainen ulkomaisista kollegoistaan. Kun sinettiä ei voinut piirtää sai Hausen kipsivaloksia tai valokuvia niistä. Huolimatta saamastaan suuresta avusta minkä Hausen sai ulkomailta, teki hän itse merkittävän osan originaalipiirroksista. Erityisesti Hausen kiitti hovimarsalkka Carl Silfvertolpea, joka oli valvonut työtä Ruotsin puolella, siitä että oli voinut kääntyä usein tämän puoleen kysymyksineen.
Hausen pyrki julkaisemaan kaikki sinetit, jotka ajallisesti ja jotenkin olivat
liitettävissä Suomeen. Ruotsalaisten suurmiesten sinetit jätettiin
pois sillä heidän sinettinsä oli jo Ruotsissa julkaistu. Poikkeuksen
tekevät henkilöt joiden arvo oli "hertig av Finland", Suomen
herttua.
Erinomainen artikkeli keskiaikaisten sinettien käytöstä löytyy,
Genos No 3, 2006, ss. 99-114. Tapio Vähäkangas: "Sinettien
käyttö keskiajalla".
Lähteet:
Sinettisivut perustettu 20.6.2003
Copyright © Juha Sinivaara 2003
